Syysvärejä

Syyslomalla saaressa. Jätin maalaustarvikkeet kotiin, otin sen sijaan puoliväkisin mukaan teinin ja esiteinin. Totaalisesti pilasin heidän syyslomaviikkonsa hiljaisuudella, luonnolla ja sillä, ettei tapahdu mitään.

Itse taidan olla melkoinen fossiili. Sellainen, jonka lapsuudessa oli vielä olemassa paljon ”ei mitään”. Loputtomia päiviä, jotka täytin jokivarren pusikoista salaisia polkuja etsimällä, jonkun naapurista lainatun koiran kanssa lähimetsiköitä tutkien, tai kirjan kanssa sohvaan hautautuen. Oleminen, ei-minkään tapahtuminen, hiljaisuus olivat ja edelleen ovat minulle kärsimyksen sijasta elämisen edellytys. Se mitä tarvitaan, jotta ehtii kohtaamaan itsensä. Se mitä tarvitaan, että luovuudella on joku mahdollisuus herätä ja elää.

Ajan kululle ja ajan muuttumiselle en mahda mitään. Silti näistä lapsistani en ole erityisen huolissani. Parhaani mukaan olen tukenut sitä, että heissä säilyisi kyky pysähtyä, olla ja arvostaa elämää. Tiedän, että heidän sisällään kytee vahva luovuuden siemen. Eiköhän aika joskus taas heillekin ole sellainen, että se päästää tuon siemenen itämään ja kukoistamaan. Tässä muuttuneessa ajassa taide kuitenkaan tuskin ottaa enää samaa muotoa kuin ennen. Pitkäjänteistä, kärsivällistä työtä vaativat öljymaalaukset saattavat kohta olla vain historiaa, siitä huolimatta, miten helpolla nykyään pääsemme, tasalaatuisia maaleja suoraan tuubista puristaen. He tulevat ehkä sekoittamaan värinsä sormenliikkeillä kosketusnäytön pinnalla, tai käyttävät luovuuttaan jollain muulla tavoin, jota en osaa vielä kuvitellakaan.

Aika muuttuu, tahti kiihtyy. Hetkittäin haluaisin tarttua siihen mitä oli, julistaa vanhojen mestareiden lahjaa, maalaustaiteen ylitsepääsemätöntä koskettavuutta, käsityöläisyyden arvoa. Mutta luovuus kehittyy tähän hetkeen sopivaan suuntaan. Ainoa mitä voi tehdä, on parhaansa mukaan ruokkia luovuutta ja toivoa sen elävän myös tulevaisuuden maailmassa. Tulevaisuudessa tapahtuu, mitä tapahtuu, taiteesta tulee sellaista kuin siitä tulee. Ja tätä odottaessa me fossiilit maalaamme öljyvärein...

"Harmaan hetki" öljyvärit kankaalle 50x70cm, 2017

Vuoria

 Yksi merkittävimmistä opettajistani on ollut vuoret. Lapsesta asti minulla on ollut tarve kiivetä korkeimman mahdollisen nyppylän päälle. Aikuisiällä olen laajentanut harrastustani vaeltelemalla kotimaan luonnonpuistoissa, mielellään aikaisin keväällä tai myöhään syksyllä, kun juuri muita ei ole liikenteessä ja kiipeämällä ihmettelemään maailmaa.

Huipulta näkee totuuden. Asiat menevät jotenkin oikeaan mittakaavaan ja sitä ymmärtää toisaalta oman pienuutensa, toisaalta sen millainen osa on tätä universumia. Sitä täysin läsnäolevaa, pysähtynyttä tunnetta, joka korkealta maisemaa katsellessani tulee, olen pyrkinyt kantamaan mukanani läpi elämän. Juuri tuosta tunteesta kumpuaa myös luovuus.

Vuoria rakastavalle Sveitsi on lähtemätön kokemus. Siellä vuorten ulottuvuus, läsnäolo ja ikiaikaisuus on käsinkosketeltavaa ja sanoin kuvaamattoman upeaa. Sveitsin vuoret ovat myös konkreettisesti opettaneet taiteesta paljon, luonnoskirja ja termari repussani vaellellessani olen oppinut pysähtymään ja katsomaan, etsinyt ääriviivoja, valoa ja varjoa, ja opetellut asettelemaan niitä kohdilleen.

Maisemia en juurikaan maalaa, mutta vuorten pariin palaan aina silloin kun on vaikeaa, kun maalaaminen ei luista, tai tuntuu etten osaa. Katselen kuvia, palaan siihen fiilikseen ja tiedän, että kaikki on hyvin ja työni onnistuvat juuri niin kuin kuuluukin.

Alla otteita luonnoskirjastani ensimmäisesltä Sveitsin matkalta 2017.

Värikynäpiirroksia

Yksi ikuisesti mieleeni jääneistä "läpimurroista" taiteilussani oli yläasteella, kun saimme tehtäväksi kopioida jonkun tunnetun taiteilijan teoksesta yksityiskohdan puuvärikyniä käyttäen. Piirsin hedelmäkulhon Caravaggion maalauksesta nuori bacchus. Piirroksesta tuli opettajankin mielestä kiva ja innostuin kovasti värikynäpiirtämisestä.

Pikkuhiljaa piirtämine jotenkin unohtui ja jossain vaiheessa ostamani taiteilijalaatuinen värikynäsettikin päätyi lasten käyttöön... Kunnes viime talvena taas inspiroiduin ja ostin sen, mistä nuorena olin vain haaveillut; täyden setin taiteilijalaatuisia Faber Castell Polychromos- kyniä. Öljyvärimaalauksesta en tule luopumaan, mutta välillä ja vaihteeksi piirtelen ilokseni ja näillä kynillä saa aikaiseksi helposti vaikka ja mitä!

Suomenhevosia

Hevoset ovat aina olleet minulle erityisen tärkeitä. Kasvoin Helsingin esikaupunkialueella, mutta onneksi kävelymatkan päässä Tuomarinkylän talleista, joiden asukit vetivät minua pienestä asti puoleensa magneetin lailla. Kuusivuotiaan itsenäinen talliretki ei saanut vanhemmilta hyvää palautetta, mutta muuten voin rehellisesti sanoa hevosten pelastaneen lapsuuteni ja nuoruuteni; hevosten parissa tuo vähän outo ja hiljainen tyttö tunsi olevansa oikeassa paikassa ja hyväksytty.

Peruskoulun jälkeen valmistuin hevostenhoitajaksi ja lähdin maailmalle puoliveristen kouluhevosten pariin työskentelemään. Muutama vuosi myöhemmin löysin itseni ahvenanmaalta, pieneltä ratsastuskoululta ja valaistuin. Tallilla oli pääasiassa suokkeja ja yhtäkkiä oivalsin niiden hienouden, uskomattoman monipuolisuuden  ja joustavuuden. Niiden kanssa elämä oli helppoa ja mukavaa.

Unelma toteutui ja ensimäinen suokki tuli pihaan yli viisitoista vuotta sitten. Kaikki suomenhevoseni ovat olleet minulle rakkaita ja tärkeitä, mutta aivan erityisesti pidän orivarsoista, niiden touhuilua ja painimista voisin seurata loputtomasti. Omat nuorukaiseni ovat jo varttuneet, mutta näissä Jaana Lönnbergin orilaitumalla ottamissa kuvissa oli juuri sitä muistojeni tunnelmaa ja nämä maalaukset syntyivät ilolla ja melkein kuin itsestään.

Tervetuloa!!!

Oletko koskaan jutellut kanssani taiteesta tai tauluistani? Jos olet, ei varmasti jää kysymyksiä, kuinka paljon taiteilua rakastan :) Välillä itseänikin huvittaa se, miten paljon aiheesta aina innostun, mutta toisaalta, ei ole epäilystäkään, että taiteen tekeminen on suuri intohimoni.

Taiteilu ei ole kuitenkaan pelkästään helppoa. Luomisen hurmiossa sutimisen sijaan se on pääsääntöisesti pitkäjänteistä, yksinäistä puurtamista. Kymmeniä jatkuvasti päässä pyöriviä kuvia ja ideoita, tuskastumista ja pettymyksiä, kun niitä ei saa ulos. Ja valtavaa, kaiken voittavaa onnistumisen ja luomisen riemua silloin kun onnistuu! 

Jokaisessa teoksessani on osa minua, niihin tallentuu tunteeni, ajatukseni ja osa siitä, miten näen ja koen maailman. Tämän blogin tarkoituksena on jakaa taidettani ja myös ajatuksia ja fiiliksiä taiteeni takana. Aivan mahtavaa, jos haluat olla tällä polullani seuranani!

Tämä taulu on maalattu pari vuotta sitten. Joka kerta kun menin rantaan, tiira ilmaantui paikalle ja katselin kun mölyävistä lokkiparvista täysin piittaamatta se touhuili omiaan. Kovin kaunis, sulava, oman tiensä kulkija, jolla on hämmästyttävä kyky kolibrimaisesti kellua ilmassa, tuulista välittämättä, oikeaa hetkeä odottaen.

Jokainen kommentti, tykkäys, jako ja seuraaja ovat minulle arvokkaita, ne kertovat minulle, että taiteilullani on merkitys. Jokaiselle uudelle blogini seuraajalle lähetän kiitokseksi pienen taideprintin tästä maalauksesta.